Miten ylipäätään keksin tehdä biisejä?
Empty Mind oli biisin nimi: otsikko ja sen alla kömpelö teksti päämäärättömän nuoren miehen ajatuksista. Paperi, jonka Robert-ystäväni oli juuri ojentanut minulle, aneli säveliä ja sointuja, melodiaa ja harmoniaa, musiikillista ideaa.
Olin juuri saanut ensimmäisen kitarani. Olin 13.
Koko siihenastisen elämäni olin kyllä aina laulanut, ja oli isä opettanut vähän pianonsoittoakin, mutta aiemmin en ollut juuri suunnitellut biisintekemistä. 9-vuotiaana minusta oli tehty musiikkiluokan rumpali, ja rokkimaailmassa idolejani olivat olleet Dingon Quuppa, Hanoi Rocksin Razzle (ensimmäinen omilla rahoilla ostettu levy oli Two Steps from the Move!) sekä Kissin Peter Criss.
Pidin kyllä paljon biiseistä, se oli selvää. Lastenlaulujen ja kotona kuullun enimmäkseen napolilaisen iskelmän ja popin jälkeen löysin ensimmäisen oman genreni japanilaislähtöisten robottianimesarjojen italiankielisistä tunnusbiiseistä. Niitä oli useita kymmeniä, minulla oli niitä kasetilla ja isä oli kirjoittanut tekstit vihkoon; lauloin niitä itsekseni Kevätkummun ala-asteen pihan laidalla.
Kymmenvuotiaana kuuntelin kaikkea päivän poppia euroviisujen ja syksyn sävelten kautta siihen mitä radio soitti tai joku kehui koulun pihalla. Luokkakavereiden bändissä soitin tietysti rumpuja, ohjelmistossa oli mm. Flashdancen What a Feeling. Sitten se rokkihomma iski. Ensin Dingo, koska siitä pitivät kaikki tytötkin ja ne olivat alkaneet kiinnostaa. Sitten minulle kerrottiin Hanoi Rocksista ja asiat alkoivat asettua uomiinsa: tällaista minunkin pitää tehdä! Rokkia, jossa on paljon kitaroita ja hienoja biisejä, melodioita ja tunnetta!
Kesällä 1986 vietin pari viikkoa isän keikkareissussa Oulussa. Illat, jotka isä soitti ravintolassa, hengailin yksin bändin majoitukseen varatussa asunnossa. Siellä oli akustinen kitara, jolla tapailin kaupungilta ostamani Kissin Dynasty-nuottivihon sointumerkintöjä. Yhtäkkiä ymmärsin miten kitara toimii, miten sitä rokkia soitetaan ja miten niitä biisejä tehdään!
Syksyllä soitin vielä hetken rumpuja luokkatovereiden bändissä, mutta lähinnä enää koska olin ihastunut tyttöön, joka soitti koskettimia. Tiesin, että heti kun saisin oman sähkökitaran, perustaisin oman rokkibändini, jossa minä tekisin biisit. Osasinhan jo monta sointuakin, ainakin kuusi eri otetta! Sitten tutustuin Robertiin, joka toi minulle koneella kirjoittamiaan tekstiliuskoja. Biisien otsikoita olivat mm. The Way of Love, Fallen Tears, Never Be like We Were sekä päällimmäisenä Empty Mind. Siihen tartuin ensimmäisenä.
Bändissä soitin kitaraa ja lauloin. Olin liideri. Ensimmäisessä kokoonpanossa Robert soitti koskettimia, Kimmo rumpuja ja Mikko bassoa, ja bändi oli nimeltään Track. Vähitellen bändin kaikki jäsenet vaihtuivat, kunnes talvella 1988 Track äänitti ensimmäisen demonsa ja lopulta helmikuussa 1989 koitti ensimmäinen oikea keikka. Tosin siinä vaiheessa tyyli oli heavy metal ja bändin nimi Anxiety, mutta se on oikeastaan jo eri tarina. Vuoden 1987 Track äänitti kaikki treeninsä, ja noita nauhoja kuuntelen yhä välillä hymy kasvoillani.
Milloin biisi on valmis?
Välillä se soi päässä. Ensimmäinen oma biisini. En koskaan ajatellut palata siihen, vaikka monta muuta 13-16-vuotiaana säveltämääni biisiä onkin saanut uuden versioinnin ja pidemmän kaaren. Empty Mind oli vain jotain yksinkertaista ja nostalgista, jota miettiessä muistan kuinka kevättalven aurinko paistoi sisään olohuoneen ikkunasta ja ulkona oli ennätyspakkasia.
Kului 28 vuotta kunnes lopulta päätin muokata Empty Mindista uuden version. Halusin tehdä sen, koska pitkään mieltä vaivannut laulu olikin kaikkea mitä nykyään arvostan: yksinkertainen, tarttuva ja sillä on henkilökohtaista merkitystä.
Esitin Emptyn uusioversiota vuonna 2015 parilla keikalla, mm. Samettiklubilla sekä Dan Reedin lämppärinä. Äänitin koko ajan uutta musiikkia, ja akustiset kitarat tallensinkin jo samana kesänä turkulaisessa hotellihuoneessa. Empty oli tarkoitus tehdä valmiiksi tulevalle uudelle englanninkieliselle levylleni, mutta sekin on oikeastaan toinen tarina. Olin keväällä 2017 hahmotellut jatkoa Alkuun palannut -biisille, mutta koko Alkuun palannut 2 oli vain yksi muodoton ideanhattara muiden joukossa – jotain leijuvaa, josta ei ihan vielä saanut kiinni.
Mutta sitten feidasin liian monta biisiä Luovikselta kesken matkan. Lähes levyllinen biisejä karsiutui pois kokonaisuudelta, jonka nimeksi tuli Luova iltapäivä. Jokaiseen oli oma syynsä, yleisin syy oli jokin fiilikseen liittyvä. Ei tuntunut valmiilta, ei tuntunut oikealta. Edellisenä kesänä Koskelaisen bändin treeneissä viljeltiin paljon käsitettä ”kunnon hyvä”. Karsiutuneet biisit eivät olleen kunnon hyviä. Niistä kerrottakoon lisää tämän Yhden levyn tarina -blogisarjan seuraavassa eli viimeisessä osassa.
Kaivoin esiin Turussa äänittämäni kitararaidat. Empty, voisitko sinä olla Alkuun palannut 2? Tehän jopa vähän muistutatte toisianne!
Istun jalkakäytävän reunalla helteisenä iltapäivänä katsellen kun ihmiset kiirehtivät mutta maailma mataa
Olen jo Kevät yks kaks -biisissä (Bola Bola, 2012) miettinyt sitä autuasta olotilaa, jonka saan ainoastaan kuumana kesäpäivänä kaupungin keskustassa.
Kun ihmisiä menee ja asioita tapahtuu eikä itsellä ole kiire mihinkään. Tennarit jalassa, istun jalkakäytävän reunalla, ehkä kylmä olut, ehkä ei, Maija Vilkkumaan Kesän sormissa tuoksuu tupakka, Napolissa tuoksuvat kaukana palavat roskat, Aki Sirkesalon Hikisessä iltapäivässä kaikki kauhassa kaupungin kiiltää pinta jokaisen ja samalla muistan, kuinka muutin 90-luvun puolivälissä Helsinkiin, mutta olen minä istunut monessa muussakin kaupungissa ja kokenut saman vaikkapa Prahassa, Dublinissa tai Los Angelesissa. Lucio Battistin Amore e non amore -levyllä istutaan päivänkakkara suussa plataanipuun alla ja katsellaan joessa ajelehtivia saippualäikkiä, mutta minun rentoutumispaikkani on kaupungin keskusta. Maailma pyörii radallaan, ihmiset hyörii radallaan, minä tässä istun ja aurinko paahtaa kuin kahvia. Kuin väreilevä ilma. Kuin asiat, joiden piti tapahtua tai jäädä tapahtumatta.
Isällä oli monta suunnitelmaa ja aina projekteja käynnissä. Se on hyvä tapa elää, itsekin toimin niin. Mutta välillä haluan vain istua keskelle hälinää, imeä sen ja auringon energiaa, voimaantua. Täältä taas tullaan kaupunki ja koko maailma. Kuulen kutsun, olen valmis.