Yhden levyn tarina 2/11, Muurit kaatuu

Levyn avausraita on tärkeä. Sen pitää koukuttaa heti, sen pitää luvata paljon ja sen pitää innostaa kuuntelemaan mitä muuta tällä kokonaisuudella on tarjota.

Paljon vaadittu, kun biisiä ei kuitenkaan voi tehdä täsmätyönä avausraidaksi, varsinkaan kun mitään kokonaisuutta ei vielä ole edes olemassa. Muurit kaatuu valikoitui levyn avausbiisiksi vasta kun kaikki oli äänitetty ja kuuntelin ensimmäisiä miksauksia. Räjähtävä alku, monipuolisuus ja konventioiden murtaminen – ne olivat elementit, jotka halusin ensimmäisenä tarjota kuulijalle. Että äläpä kuvittelekaan, että täältä tulisi vain sitä samaa moneen kertaan pureskeltua pullaa.

Biisin syntyhistoria on monipolvinen, kaoottinen ja useiden kerrostumien yhteennivoutuma. Tarina alkaa vuodesta 2008.

Spumanti Crush: Control

Kesällä 2008 jäin pois Ari Koivusen yhtyeestä tehdäkseni omaa musiikkia. Reilun vuoden kiertämisen jälkeen olin tullut siihen tulokseen, että vaikka pidän hevistäkin, en ole hevimuusikko, ja vaikka kitara kädessä lavalla keekoilu on kivaa hommaa, olen mieluummin oman yhtyeeni liideri ja solisti.

Nopeasti perustettu ja vain hetken elänyt kokoonpano Spumanti Crush äänitti EP:nsä heti samana kesänä, ja sen biiseistä kolme (Little By Little, Sayonara ja Spaceship) päätyi myöhemmin vuonna 2010 julkaistulle soololevylleni. Energinen kaaosta ja heittäytymistä käsittelevä Control ei tullut mukaan muistaakseni siitä yksinkertaisesta syystä, että siitä kuulsi läpi sellaisia Foo Fighters -vaikutteita, joita en halunnut kantaa mukanani. Samoihin aikoihin soitettiin paljon Foo Fighters -tribuuttikeikkoja, enkä kai halunnut että kukaan pitäisi minua kolmen pennin Dave Grohl -imitaattorina. Tai sitten bändi äänesti sitä vastaan, en muista. Soololevyäni tehtiin kuitenkin melko bändimeiningillä, eli en edes halunnut päättää kaikesta itse.

Spumanti Crushin EP-julkkareissa kuvattiin jopa Control-biisin video, mutta sitä ei kai koskaan ehditty julkaista YouTubessa, ja minun ainoa kopioni oli kovalevyllä, joka sittemmin lakkasi toimimasta. Biisi siis tavallaan katosi.

Minua jäi vuosiksi vaivaamaan kaksi asiaa liittyen tähän bisiin: sen sisältämä energia ja vielä spesifimmin todella hyvädraivinen Jari Ilomäen soittama bassoraita. Vuoden 2011-2012 Bola Bola -sessioiden aikaan sain Antti Kajanukselta vanhat Spumanti Crush -raidat, ja aloin oitis diggailla tätä bassoraitaa.

The Sun Is The Same

Kesällä 2014 koitin epätoivoisesti saada valmiiksi toista englanninkielistä levyäni, joka ei ole ilmestynyt vieläkään. Levyn työnimi on The Sun Is The Same, ja sen olisi määrä esitellä uudistunut ja konventioiden kahleista vapautunut artisti. Kasasin itselleni sellaisen odotuksen ettei sen täyttämiseen ole ollut aikaa tai rahkeita.

Ava Jacks -sinkku oli ilmestynyt jo pari vuotta aikaisemmin ja juuri julkaistu Kites & Bubbles esitteli enemmän soundeihin ja erilaisten asioiden yhdistelyyn nojaavan tuotantotyylini. Siispä pyörittelin tuota vanhaa bassoraitaa erilaisten rumpukomppien kanssa, vaihtelin soinnutuksia ja instrumentaatioita ja lopulta sävelsin kokonaan uudet melodiat. Kirjoitin koko ajan uusia tekstejä. Control oli kadonnut, tilalle oli syntymässä biisi nimeltään One of These Days.

Muistan lämpimiä heinäkuun 2014 päiviä, kun äänitin olohuoneessa kitararaitoja. Muistan kuinka soitin ja ohjelmoin syntikoita pimeinä syysiltoina työhuoneessa ja treenikämpällä. Muistan kuinka kuuntelin miksausta toisensa perään kunnes lopulta vaimo kysyi ”yhäkö sä teet tota samaa biisiä”?

Soitin One of These Daysiä myös soolona akustisesti keikoilla Dan Reediä lämpätessä ja kerran Samettiklubilla. Mutta ei se silti tuntunut valmiilta. Kuten ei koko levykään.

Vuonna 2016 aloin kirjoittaa koko levyä uusiksi. Päätin, että hahmoton idea on yhä toteuttamiskelpoinen, mutta tähän mennessä tulostuneet biisit olivatkin vain harjoituskappaleita. Heippa.

Valitsin aivan uuden dogmamenettelyn: kirjoitin ensin vain tekstit (tässä vaiheessa ei ollut lupa säveltää mitään). Nyt olen sävellysvaiheessa, ja tässä vaiheessa ei ole lupa vielä miettiä ensimmäistäkään sovituksellista tai tuotannollista ratkaisua. Tämä vie vielä aikaa, mutta nyt jo näyttää siltä, että se kannattaa. Mutta se on ihan eri levyn tarina, eli siitä ei tässä enempää.

Viikonloppu, Los Angeles, autoradio, rakkaus ja mielenosoitus

Joskus tekstissä on olennaista vain tietty tilanne tai tunnelma.

Lapsuuteni 80-luvun popmusiikin käytetyimpiä riimipareja (ainakin siltä se tuntui) oli ”city lights” ja ”shining bright”. Kaupungin keskusta oli romantiikkaa täynnä oleva nuorisokulttuurin ihmemaa, jossa neonkylttien loisteessa vellova uusi sukupolvi haki paikkaansa maailmassa, yhteiskunnassa elämässä ja rakkaudessa. Kireät farkut, hiuslakka, purkka ja pussikalja. Perjantai-ilta, maaginen hetki, jossa kouluarjen asetelmat unohtuivat ja tutut kaupungin kulmat muuttuivat houkutuksia ja vaaroja viliseväksi viidakoksi. Joskus pelkkä alkuillan matkaaminen kohti keskustaa riitti luomaan sen tunnelman, että elämä on tässä ja nyt.

Aikuinenkin – elämäntilanteesta riippuen eri tavoin – tuntee tämän fiiliksen. Kun perjantai-iltana suuntaa kohti illanviettoa tai tapaamista, konserttia, juhlaa, karaokebaaria tai kotipubia, maanantain duuniarki on jossain kaukaisessa tulevaisuudessa ja kuka tietää kehen sitä vielä tänään sattuu törmäämään tai kuinka mainion seurueen kanssa iltaa vietetäänkään. Sitä voisi kutsua vaikka vahvaksi juhlan tai seikkailun toivoiseksi odotusfiilikseksi.

Koin tämän odotusfiiliksen erityisen vahvasti Amerikan-reissulla eräänä perjantai-iltana joitain vuosia sitten, kun ajoimme ystäväni kanssa kohti Los Angelesia. Radiojuontaja puhkui intoa alkavasta viikonlopusta ja soitti menevää alkuillan musaa, ja me tiesimme että siellä se Sunset Strip odottaa ja pian me olisimme myös mukana menossa – ytimessä, osana the juttua! Myöhemmin ajateltuna juuri tämä fiilis on sen illan parhaita muistoja. Muutenkin oli toki kivaa – tapasimme sinä iltana ystäviä ja uusia tuttuja, joimme olutta, kuuntelimme musaa, jatkoilla grillattiin pihalla ja kuultiin tarinoita sieltä ja täältä. Mutta jostain syystä päällimäisenä muistan SEN fiiliksen. Odotusfiiliksen. Silloin päätin, että tämä pitää joskus yrittää vangita biisintekstiin.

Matkan ei tarvitse myöskään kohdistua vain illanviettoon. Se voi olla suunnitelma tai matka kohti suurta yhteistä tapahtumaa. Olen pari kertaa ollut mukana Pride-juhlissa ja ihaillut sitä valmistautumisen ja yhdessä tekemisen määrää ja vaivaa, minkä asialle omistautuneet ihmiset ovat nähneet. Rakkauden vuoksi. Yhteisen asian vuoksi. Yhtenäisyys, kokoontumiset, mielenosoitukset, joukkovoima, rakkaus voittaa. Antaa palaa!

Tässä biisissä pieni porukka on matkalla kaupungin keskustaan sen vuoksi, että he uskovat muihin ihmisiin, kaupunkiin, hyvään, rakkauteen ja siihen, että yksittäisistä asioista syntyy yhdessä suurempia.

Joskus asiat tapahtuvat nopeasti

En heti edes ajatellut tätä biisiä osaksi Koskelaisen kakkoslevyä. Toin Artlabille biisejä Ville Liukkosen miksattavaksi ryppäissä. Ensin kolme biisiä, sitten neljä, sitten pari lisää… ja samalla ajauduin viimeiseen taiteelliseen kriisiin: levylle äänitetyistä yhdestätoista biisistä kolme ei tuntunutkaan enää hyviltä. Sitä on vaikea selittää. Kun on tehnyt biisin, soittanut, laulanut ja äänittänyt sen. On todennut, että tämä on nyt valmis. Sitten toteaakin ”mutta tämä ei ole hyvä”.

Päätin, että ainakin yksi biisi on nyt heti löydettävä jostain. Kaivoin esiin vanhan The Sun Is The Same -tuotantokovalevyn, otin biisin sellaisenaan ja aloin laulaa uutta tekstiä sen päälle. Koko homma sujui ihmeen vaivattomasti, ja aiemmin puolivalmiilta tuntunut soundikudelma ja itse biisi olivatkin siinä.

Vein pohjan Artlabiin ja lopulta lauloin sen siellä studiolla kesken levyn miksausten. Tässä kappaleessa on siis sekä levyn vanhin että levyn uusin raita.

-Luca-

PS. Seuraavassa jaksossa puhutaan radiomainoksista ja 70-luvusta.