Ihminen on yksinkertainen olento.
Ihmisellä on perustarpeensa ja niiden lisäksi selittämätön kaipuu jotakin muuta kohtaan. Se muu voi olla toinen paikka, toinen ihminen, parempi elämä tai mikä hyvänsä päähän iskostunut malli siitä, kuinka tulisi toimia tai olla. Se, mikä yksinkertaiselta ihmiseltä jää usein huomaamatta on, että tuon muun tulisi olla yksinkertaisuudessaan ihmisen itsensä käsitettävissä.
Luova ihminen kokee suurta tuskaa yrittäessään kerätä maailman kaaoksista palasia rakennustyöhönsä. Inspiraatio, tuo jumalainen hetki, tekee sen tiedostamatta. Mutta silloinkin täytyy ihmisen jossain vaiheessa ottaa ohjat. Inspiraatio antaa näkymättömälle hahmon, muodon, värit ja tunteen, mutta se antaa niitä yleensä liiaksikin. Kokemus osaa suitsia inspiraatiota ja yksinkertaistaa selkeän kokonaisuuden.
Miten sitten nuoret säveltäjät ja runoilijat tekevät niin hienoja töitä? Kenties heidän kokemuspiirinsä on vielä niin pieni, ettei inspiraatiolla ole ammentaa liikaa materiaalia. En halua vetää kyynisyyskorttia tähän. Varmasti nuorella taiteilijalla on avoin sydän ja vilpitön mieli, mutta olisko myös hiukan vähemmän rakennusmateriaalia? Runsaudenpula on kovasti yhteydessä writer’s blockiin – kun olisi niin paljon käytettävissä mutta siitä ei synnykään mitään.
Joillakin luomisen osa-alueilla nuoruus loistaa harvemmin: toki vaikkapa Lord Byronin nuoruusvuosien runot ovat hienoa luettavaa, mutta kuinka moni kirjailija on saanut jotakin todella merkittävää aikaiseksi alle 25-vuotiaana?
Yksinkertaista. Yksinkertaista. Karsi. Yksinkertaista.
Tämä ohje pätee elämässä muutenkin, ei vain luomistyössä.